Suoritin kasvattajan peruskurssin keväällä 2011. Pitkän mietinnän jälkeen keksimme mieheni kanssa mieleisen kennelnimen, joka myönnettiin minulle vuoden 2011 lopulla. Luonteelleni ominaisesti mietin kasvattajaksi ryhtymistä useiden vuosien ajan. Ensimmäisen kerran mietin asiaa jo ennen kuin otin toisen koirani, Essin. Toisen koiran ottamista harkitessani olin alun perin ajatellut ottaa rottweilerin eräästä suomalaisesta kennelistä, jonka kasvattajan kanssa kävin läpi kasvattajan nartulle sopivien urosten sukutauluja ja henkilökohtaisia ominaisuuksia yhden talven ajan. Illat venyivät usein pitkiksi, kun selasin tietokantoja ja keskustelin kasvattajan kanssa koirajalostuksen periaatteista. Loppujen lopuksi kyseinen kasvattaja ei kuitenkaan teettänyt nartullaan pentuja, koska hänen narttunsa ei täyttänyt niitä jalostuskriteerejä, jotka hän oli omalle kasvatustyölleen asettanut. Kyseinen narttu oli luonteeltaan todella mukava ja sen kanssa oli helppo harrastaa. Olin kuvaamassa kyseisen nartun luonnetestiä ja jokainen läsnä ollut henkilö ihaili koiran itsevarmaa luonnetta. Luonteen perusteella tuo koira olisi ollut täydellinen jalostuskoira, mutta valitettavasti sen kyynärnivelet eivät olleet niin hyvät kuin kasvattaja olisi toivonut ja sen takia kasvattaja luopui ajatuksesta käyttää kyseistä koiraa jalostukseen.

 

Tuo kokemus opetti minulle paljon. Ensinnäkin opin tutkimaan ja tulkitsemaan koiratietokantoja hyvin. Sen lisäksi minulle selkeytyi se, mitkä asiat ovat tärkeimpiä ja mitkä eivät niin tärkeitä seikkoja koiranjalostuksessa – jos halutaan saada sekä fyysisiltä että henkisiltä ominaisuuksilta terveitä koiria. Opin myös sen, että vaikka tekisin kuinka paljon työtä asioiden eteen, aina kaikki ei mene niin kuin olen toivonut ja silloin minun pitää vastuullisena kasvattajana olla itselleni rehellinen ja poistaa jalostuksesta koira, joka ei täytä kaikkia niitä jalostuskriteerejä, jotka olen omalle jalostustyölleni asettanut.

 

Vaikka siis kennelnimen omistajana ja koirankasvattajana olenkin aloittelija, ei koiranjalostus ole minulle vieras asia, vaan olen tutustunut siihen ja ollut siinä myötäeläjänä jo yli kymmenen vuoden ajan.

 

Kasvattajana olen sitä mieltä, että kasvattaminen ei saa olla harkitsematonta koiramäärän lisäämistä; en teetä koirallani pentuja sen takia, että se on ”kiva” koira tai että haluan pennut juuri sillä omalla koirallani. Molemmat rottweilerini ovat olleet luonteensa puolesta sellaisia, että useampikin ihminen on ehdottanut minulle niiden pennuttamista. Emman huonot lonkat sekä Emman ja sisarustensa suuri koko olivat syynä sille, että en missään vaiheessa harkinnut Emman käyttöä jalostukseen. Hakiessani Essin Itävallasta ajattelin, että voisin käyttää Essiä jalostukseen, jos se osoittautuisi kaikin puolin hyväksi jalostusnartuksi. Alku näyttikin lupaavalta: Essi oli todella yhteistyökykyinen ja työiloinen koira, jonka kanssa oli helppo harrastaa. Essin lonkka- ja kyynärniveletkin olivat kunnossa. Usea ihminen sanoi haluavansa Essin pennun, jos teetän sillä pentuja. Kun Essin koulutus alkoi olla siinä vaiheessa, että olisin voinut alkaa kilpailla sillä saadakseni sille pelastuskoiralta vaadittavat tulokset, katkesi Essin vasemman takajalan ristiside. Puoli vuotta myöhemmin katkesi myös toisen takajalan ristiside. Jo ensimmäisen ristisiteen katkeaminen tarkoitti sitä, etten tulisi koskaan käyttämään Essiä jalostukseen, koska kantoaika olisi turhan suuri rasitus Essin leikatuille polville ja erityisesti, koska en halunnut ottaa sitä riskiä, että myös Essin jälkeläisillä olisi normaalia suurempi riski saada heikot ristisiteet. En tosin tiennyt, ovatko heikot ristisiteet perinnöllisiä, mutta kun samaan aikaan kuulin monista muistakin rottweilereista ja muun rotuisista suurista ja vietikkäistä koirista, joilla oli ongelmia ristisiteiden kestävyyden kanssa, en miettinyt enää hetkeäkään Essin käyttöä jalostukseen.

 

Aloin miettiä, etten ehkä pystyisi antamaan rottweilerin jalostukselle sitä, mitä harrastajakunta sillä hetkellä halusi ja päätin vetäytyä myös ajatuksen tasolla rottweilerin kasvatuksesta. Omaa väitöskirjaani varten tekemissäni tutkimuksissa olin törmännyt kerta toisensa jälkeen siihen tosiasiaan, että koiranjalostuksella viedään koiria koko ajan yhä vietikkäämpään suuntaan, vaikka yhteiskunnan sietokyvyn kannalta suunnan pitäisi olla päinvastainen. Tästäkin syystä halusin unohtaa omalta osaltani rottweilerin kasvattamisen. Olisin tietysti voinut alkaa jalostaa ns. vanhanajan rottweilereita, mutta siinä vaiheessa päätin luopua koko kasvatusajatuksesta ja jättää sen hautumaan taustalle.

 

Hieman Essin ensimmäisen ristisideoperoinnin jälkeen otin Essille kaveriksi Eskon, pienen kääpiöpinseripojan. Esko osoittautui itsevarmaksi, rakenteeltaan erinomaiseksi koiraksi, jonka terveyskin oli kohdillaan. Eskon myötä aloin uudelleen miettiä kasvatustyötä ja päätin mennä kasvattajakurssille. Samaan aikaan avopuolisoni ajokoiranarttu osoitti hyviä jalostuskoiran ominaisuuksia ja mietimme avopuolisoni kanssa, että voisin kasvattaa kennelnimelläni kääpiöpinsereiden lisäksi myös ajokoiria. Ajokoiriin olin ehtinyt tutustua jo kotielämässä sekä metsällä mieheni kanssa. Lisäksi suoritin ajokoepalkintotuomarikurssin ja osallistuin ajokokeisiin ajokoepalkintotuomarina. Muissa koiraharrastuksissani saamani koiranlukutaito auttoi minua pääsemään melko nopeasti sisälle myös ajokoiraharrastukseen. Lisäksi yli kymmenen vuoden tutustuminen koiranjalostuksen saloihin auttoi minua pääsemään nopeasti sisälle myös ajokoirien jalostukseen.

 

Alun perin kennelimme ensimmäisen pentueen olisi pitänyt olla ajokoirapentue, mutta epäonnistuneen astutuksen myötä niin ei kuitenkaan käynyt. Kun sitten Eskon lisäksi kääpiöpinserinarttumme Elsa osoittautui sekä luonteensa että fyysisten ominaisuuksiensa puolesta hyväksi jalostuskoiraksi, oli kennelimme ensimmäinen pentue pian näkevä päivänvalon.

 

 

Copyright © Kennel Mehtäpirun | All Rights Reserved |